Olin ajatellut, että Tokiossa kahden lapsen kanssa pyöriminen olisi melko hankalaa.
- Ei se ole! Se on aika lailla asenteesta kiinni. Hommaa on toki joka Jumalan sekunti, mutta ei se vaikeaa ole. Päivät vaativat sekä suunnitelmallisuutta, että toisaalta kykeneväisyyttä poiketa suunnitelmasta täysin ja luoda hetkessä uusi suunnitelma. Kun kolmevuotias saa uhmakohtauksen metrossa ja heittäytyy selälleen keskelle lattiaa, tekisi mieli itsekin ottaa kengät pois jalasta ja riisuutua alusvaatteille, vetää untuvapeitto leukaan saakka ja laittaa korvatulpat korviin. Antaa muiden hoitaa ongelma. Mutta kun on varautunut ikuiseen maahanheittäytymisen mahdollisuuteen ja jaksaakin kertoa tarinoita, ojentaa rusinoita yksitellen, hämätä, ihmetellä lapsen kanssa kaikkea mahdollista ja mahdotonta, tekee asian itselleen helpommaksi. Voi jopa yllättyä, miten hauska jostakin hetkestä voi kehkeytyä, kun tavallaan pakottaa ittensä sellaselle kiltille raiteelle, vaikka oma pinna olisi sisäisesti jo palanut täysin.
Tärkeintä mun mielestäni kahden lapsen kanssa täällä pyöriessä on ennakointi. Koska kaikkialla on niin paljon kaikkea, mikään ei löydy helposti eikä minnekään pääse nopeasti. Silloin on hyvä, jos on suunnitelma B, C tai jopa D mietittynä.
Kuvittelin, että tuntisin itseni helposti tosi ulkopuoliseksi ja kulttuuriin ja meininkiin kiinni pääseminen olisi hankalaa.
- En ole ihme kyllä tuntenut oloani vielä kertaakaan ulkopuoliseksi. Tämä on jollain tavalla hyvin Suomen kaltainen maa. Ja lisäksi mä pidän säännöistä (joita täällä on ihan hirveästi). Musta on ihanaa, kun kaikelle on paikkansa, toimintatapansa ja aikansa. Se luo turvallisuutta. Ihmisten käyttäytyminen on merkittävässä roolissa siinä, miten tervetulleeksi itsensä missäkin tilassa voi kokea.
Uskoin olevani aivan piipussa joka ilta vietettyäni koko päivän kahden pienen lapsen kanssa.
- Sanotaan, että joka toinen päivä olen hemmetin tyytyväinen, että saan käsiparin lisäavuksi. Toisina päivinä taas tuntuu, että hommahan sujui kuin tanssi. Vaikka olen kyllä vähän poikki välillä, niin ajattelen, että tämäkin reissu tosiaan on once in a lifetime, eikä tänne ole tultu nössöilemään ja valittamaan. Kotona Suomessa ehtii sitten taas kääriytyä siihen mukavuuden ja tukiverkkojen huomaan, joten nyt on hyvä aika kokeilla myös vähän niitä omia rajojaan.
Pelkäsin, että täällä on niin kallista, ettemme voi tehdä juuri mitään erityistä, ostaa haluamaamme ruokaa tai muita tarvikkeita. Saati sitten shoppailla.
- Mielestäni esim. vaatteet ja vastaavat ovat noin 15 % halvempia kuin Suomessa. Jotkut ruokatarvikkeet, kuten mysli, suklaa, hedelmät ja juustot ovat kalliita. Siis tosi kalliita. Tarkoitan tällä sitä, että esimerkiksi rasia viinirypäleitä maksaa 20 euroa. Ravintolassa syöminen on Suomen hinnoissa, mutta esimerkiksi sushi on halpaa. Intialaisissa ja kiinalaisissa ravintoloissa syö puolet halvemmalla, kuin Suomessa. Viini on samoissa hinnoissa kuin Suomessa, samoin olut.
Luulin, että sopeudun muitta mutkitta 40-neliöiseen asuntoomme.
- Hiukan on ollut ahdasta tällä porukalla. Se, että tuo kolmevuotias valtaa liikkuvaisuudellaan noin 80 prosenttia tilasta jatkuvalla syötöllä kompensoi tietysti sitä, että tuo toinen pötköttää paikallaan tai akselinsa ympäri vieden asunnossa varsin vähän tilaa. Säilytystilaahan täällä on ruhtinaallisesti, mikä helpottaa olemista aika tavalla. Lodi on kuitenkin koko ajan niin iholla, että omaa rauhaa ei saa oikein hetkeksikään. Kotona Suomessa tilaa on sen verran enemmän, että aina voi vetäytyä muihin huoneisiin tekemään edes hetkeksi jotakin. Tässä on toiveiden ristiaallokossa oikeastaan koko ajan.
Mutta ollaan tietenkin tietoisia, että Tokion mittakaavassa tämä on hulppean iso asunto, joten ei siitä sen enempää tartte rutkuttaa.
Ajattelin, että vaikka sääennusteet povaavat yli pariakymppiä, ei silti tarvitse ottaa mitään nilkkapituutta lyhyempiä alaosia mukaan.
-Väärin.
Olin siinä uskossa, että voisin liikkua tuplavaunuilla vain tietyillä kaduilla enkä lainkaan metrossa. Tai jos mahtuisin metroon, meitä katsottaisi vinoon.
- Täällähän on leveät kadut! Ja jos ei nyt joka kohdassa leveät, niin noilla maailman parhailla vaunuilla mahtuu kyllä melkein mistä vaan. Mutta siis just ja just. Hiukan on kolhuja saaneet vaunut meillä tulossa sitten takaisin Suomeen, mutta erinomaisesti ne on palvelleetkin. Näissä kun on tämä kätevä lisäominaisuus, eli nää saa muunnettua jos ei nyt vauhdissa, niin ainakin hyvin nopeasti yksöisvaunuiksi. Leveimmillään
nämä ovat siis 74 cm, yksöisversiona 60 cm.
Metroissa on yksi tai ehkä jopa kaksi vaunua, joissa on paikka lastenrattaille. Hankaluutena on se, että joillakin asemilla ei ole ns. sermejä, joihin kyseinen vaunu on merkitty, vaan silloin pitää odottaa yksi metro ja katsoa kiireen vilkkaa, missä kohdassa invamerkki vilahtaa, kun metro ajaa ohi. Ja sitten pitää yrittää asettautua jotenkin sopivasti niille kohdille, mille kuvittelee metron seuraavallakin kerralla pysähtyvän. Juna pysähtyy siis aina tismalleen samaan kohtaan, joten se helpottaa tätä asettautumista.
Ainoastaan yhden kerran olen saanut kärttyisen katseen kanssamatkustajalta. Silloin oli ruuhka-aika ja menin vaunujeni kanssa siihen vaunuille varattuun tyhjään kohtaan. Tai siis eihän se tyhjä ollut, vaan ihmisiä täynää. Kaikki muut väistyivät mukisematta, mutta yksi hapan rouva jäi siihen seisomaan. Osoitin sitten ystävällisesti (eli kuten nyt voi jollekin ihan pöntölle osoittaa), että tuossa on vaunujen kuva ja tässä mulla on kanssa vaunut. Katos! Mä olen nyt tulossa siihen. Ei liikkunut mihinkään, joten hitaasti mutta varmasti, ystävällisen hymyn siivittämänä hivutin itteni ja vaunut siihen paikalle. No, eihän se nyt siihen alle jäänyt rutistumaan, vaan väistyi tuhahdellen muualle.
Ajattelin, että japanilaiset ovat keskipituudeltaan lyhyempiä, ystävällisiä, hihittelevät koko ajan ja kumartelevat loputtomasti.
- Mulla on kamalan mukava olla täällä. Mä oon noiden kanssa ihan saman pituinen. Ystävällisiähän nää on kuin mitkä, siitä kerroin aikaisemminkin jo liittyen siihen niiden haluun vaikka rutistua vaunujen ja hissien ovien väliin, kunhan ne vaan saa painaa sitä "ovet auki" -nappia. Jotkut tulee kysymään, voivatko auttaa, jos vaan seison paikallani. Eikö ihminen saa tänä päivänä seistä paikallaan, kysyn mä? Musta on ihanaa olla vähän niinku vieraiden ihmisten hoivattavana. Nämä on siis todella avuliasta sakkia, mikä on ihan huippu juttu.
Hihityksiä ei paljon kuulu. Oon varmaan pyörinyt väärillä seuduilla siihen nähden. Kumartelua täällä harrastetaan kyllä tosi paljon ja se on jo tarttunutkin. Mut on se vähän hassua, kun esimerkiksi tietyömies pysäyttää auton (koska edessä on tietyömaa), niin ensin se kumartaa ja vasta sitten nostaa stop-merkin tai vastaavan ilmaan.
Uskoin, että luon asuntomme ympärille turvallisen ympyrän, jota sahaan eessun taassun koko täällä asumisen ajan.
- Ihan pötyä! Olen liikkunut heti ekasta päivästä lähtien tosi rohkeasti eri paikoissa. Oon tyytyväinen itseeni siinä suhteessa. Olen ehtinyt näkemään jo nyt vajaan kolmen viikon aikana ihan hirveästi kaikkea, rasittavatta kuitenkaan lapsia. Olen kävellyt ja metroillut paikasta toiseen ja näin saanut hahmotettua kaupunkia ihan eri tasolla. Alkuperäinen suunnitelmani oli, että joka toinen päivä ollaan tässä kotiympyrässä ja joka toinen käydään jossakin tekemässä jotakin. Aina kuitenkin on takana sen verran antoisa päivä, että melkein joka päivä päädytään jonkinmoiseen seikkaluun lasten kanssa.
Olin varma, että sushia myydään joka nurkalla.
- Sushia ei tosiaankaan myydä joka nurkassa. Tässä meidän alueella ei ole kuin yksi sushipaikka, jonka olen löytänyt. Tossa köyhän miehen Stockan herkussa, eli Queen´s Isetanissa myydään toki lounasbokseissa susheja, mutta ei se ole sama asia alkuunkaan.
Uskoin, että täällä on järjettömän siistiä joka paikassa.
- Täällä tosiaan on mielettömän siistiä! Se, mikä jaksaa ihmetyttää on se, että roskiksia ei ole missään. Mulla on siis aina muovipussi mukana, johon kerään meidän kaikki roskat purukumeista käytettyihin vaippoihin ja take away -kahvikuppeihin. Hyvin outoa! Ja siis täällä kierrätetään aivan hulluna, mikä on hieno asia. Mutta siis se, että jos on kävellyt toista tuntia roska kädessä ja löytää roskiksen, jossa on ihan haalistunut teksti, että vain puhdistettuja ja taiteltuja maitopurkkeja saa laittaa ja raottaa sitä siinä toivossa, että joku muukin rosmo olis livauttanu ihan pikkusen roskan sinne, niin eipähän ole. Vain puhdistettuja, taiteltuja maitopurkkeja. (Ja joo joo, eihän niihin nyt tietenkään saakaan laittaa mitään muuta, kun on sovittu, mut silti!) Nää on niin kuuliaisia ihmisiä, hyvänen aika. Ja kun noi raukat oikeasti noudattaa näitä ulkonatupakoimissääntöjäkin prikulleen. Siis kun tupakointialueita, jotka on aidattu sellasella lantion korkuisella aidalla, niin niiden ulkopuolella, siis ihan vieressäkään, ei seiso yksikään ihminen. Kaikki änkee ittemsä sinne aidan sisäpuolelle ja polttaa siinä kiltisti sen paheellisen tupakkansa.
Ajattelin, että japanilaiset jakautuvat pukeutumistyyleiltään karkeasti kolmeen eri kategoriaan: bisnespukeutujat, Harajuku-hörhöt ja beessit tai tummansiniset seinäkukkaset.
- Ainakin Tokiossa on mun mielestä tosi hillittyä pukeutumista. Suomalainen kun vetää päälleen tuttua ja turvallista siistiä, tummansinistä vermettä, niin yhtään ei erotu joukosta. Yksi mielestäni todella hauska huomio on muuten ollut se, että kaikilla on aina jotakin mustaa päällä. Metrossa olevien ihmisten vaatteiden värikirjo on yleensä valkoinen, harmaa, tummansininen ja musta. Kovin erikoista pukeutumista en ole tainnut nähdä ollenkaan. Pitänee siis suunnata jonakin sunnuntaina Harajukuun. Yksi juttu, mitä mä ihmettelen on se, että suurimmalla osalla (nyt siis puhutaan yli 70 prosentista) on keinonahkaiset kengät jalassa. Mä suurena nahan ystävänä en oikein ymmärrä sitä.
Minulla oli käsitys, että hanavettä ei voi juoda.
- Onneksi voi. Tässä lainaus vanhasta Espanjan blogistani, joka näin jälkikäteen jo vähän naurattaa: "
Rassaa vaan vähän tuo veden kantaminen kotiin, sillä kauppa ei ole ihan vieressä ja vaikka olisikin, niin silti joutuu raahaamaan ostokset aina tänne neljänteen kerrokseen. Se on melko rankkaa, jos ajattelee että meidän pitäisi kantaa tänne pelkkää vettä 21 litraa viikossa, jotta molemmat voisivat juoda edes sen 1,5 litraa vettä päivittäin."
Loppuun vielä sellainen juttu, että tuossa pari päivää sitten oikein miettimällä mietin, että mikä mua täällä eniten nyppii. Tuli heti kaksi melko vakavaa asiaa mieleen.
No niiden roskisten puuttuminen tietysti.
Ja sitten vessapaperi. Vaikka meillä onkin nyt aika uskomatonta vessapaperia täällä (siinä on erivärisiä pupun kuvia ja se on hajustettu samalla aineella, miltä My Little Ponyt mun lapsuudessa tuoksui), niin vessapaperi on niin niin ohutta, että se katoaa, jos sillä koskee jotakin märkää. Ei aja mun mielestä vessapaperin asiaa kovin hyvin.
Ei voi muuta todeta, kuin että kaikki on siis aika hyvin täällä päässä.
